Itsemyötätunto

Hei taas pitkästä aikaa.

 Aina niin toimivassa bullet journalissa on ollut jo viikon parin verran *kirjoita blogia. Ja kas kun se on merkillä ">" siirtynyt aina vain eteenpäin. Niin ovat myös lukuisat "soita sinne, soita tänne, kysy apua"-merkinnät siirtyneet.

 Päänsisällä on myös luonnollisesti kaikunut ääni, joka kertoo minun olevan tyhmä, laiska ja saamaton. Viime vuonna laitoin kirjastosta varaukseen kirjan "Itsemyötätunto-luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi", ja eilen perjantaina sain sen vihdoin haettua. Kirjaa olen nyt lukenut kolmasosan ja jauhanut samoja asioita, mitä lukemattomista muista itseapuoppaista tiedän jo. Ole läsnä, huomaa että muutkin kärsivät ja tuntevat olonsa ulkopuoliseksi ja parisuhteen ongelmat johtuvat lapsuuden hylkäämiskokemuksista joita käyt aina vaan läpi. Kyllä. Isäkompleksi on kirjoittajallakin :)

Uusi asia oli kirjailijan (Kristin Neff) huomio siitä, että vaikka tunnen olevani vastuussa tunteistani ja käytöksestä (ja jatkuvalla syötöllä itseäni tästä muistutan), olenkin monien sattumien summasta juuri tällainen, enkä voi sille mitään. Jos on ollut lasinen lapsuus ja huono tuuri asuinpaikan ja lukuisten muiden muuttujien suhteen, niin tunteet ja käytös ovat seuraus siitä. Ei mitään muuta. Tähän pätee sananlasku "Jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia". Se helpotti. Toimin parhaalla tietämälläni tavalla, tässä kaaottisessa elämäntilanteessa, enkä voisi tehdä toisin. Syitä on lukemattomia, alkaen varmasti äidin raskaudenaikaisesta tupakoinnista, päättyen lamasuomen säästökampanjaan herkkinä kouluvuosina (joista parhaiten muistan rehtorin iloisen ilmoituksen että "me saamme astiat ja frenet-opetuksen, mikä käsitti epäpätevän opettajan ja itsenäistä opiskelua haluamansa asrvosanan mukaan--tunnille ilmaantuminen niin saat vitosen, kirjoitat esseen, saat kutosen jne.). Näin ollen tilanne missä olen ja mitä teen on juuri se mitä voi olla. Turha syyttää itseään.

Entinen anoppikaan ei saanut minua aivan tolaltani kysymällä, että mites työt. Ja kun totuudenmukaisesti vastasin että huonosti, niin silmien pyörittely ja tokaisu että kyllähän sitä töitä pitää tehdä jos jollain haluaa elää, ei saanut aikaiseksi sitä kamalaa syyllisyyden tunnetta. Nyt ajattelin, että teen parhaani niillä korteilla mitä on ja ymmärrän ex-anopin käytöksen olevan sitä samaa. On parempi nostaa itsensä yläpuolelle edes kovalla työnteolla, kuin kohdata itsensä sellaisena kuin on. Ja sekin on vain ihmisen (kaikkien meidän!) luonto. Haluamme ajatella olevamme keskivertoa parempia. Missä kaikessa sitä haluamme olla, riippuu kulttuurista missä elämme. Amerikkalaiset ajattelevat olevansa itsenäisempiä, omatoimisempia, omaperäisempiä ja johtajaluonteisimpia, kun taas aasialaiset ajattelevat olevansa keskivertoa yhteistyökykyisempiä, uhrautuvampia, kunnioittavampia ja vaatimattomampia :) (lainaus ko. kirjasta).

Voisin kuvitella, että Suomalaisen suurin omanarvontuntoa nostava asia olisi työ...Itseasiassa olen melko varma tästä. Koko kansa kilpailee siitä, että kenelle tulee ensin burn out ja sittenkin mennään läpi harmaan kiven. Ja auta armias jos joku uskaltaa väittää että täällä töitä tehdään tehottomasti. Eihän se voi pitää paikkansa, kun puolella työikäisestä väestöstä on diagnoosina työstressiin liittyvä masennus. Ja minuakin masentaa. En ole päässyt tähän joukkoon, joka voi kehua kuinka pitkä työpäivä tulikaan taas tehtyä, ja kuinka kamala kiire oli. Flunssakin oli, mutta pakko oli mennä töihin, kun eihän sitä kukaan muu olisi voinut tehdä... Ja tämä ihan oikeasti masentaa. Kulttuuri-identiteettini on rakentunut yh-äidin perinnön varaan, että voi helvetti kun taas täytyy mennä töihin ja yksin kaikki kestää. Sairaslomallakaan en ole ollut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Voisinkohan rakentaa jonkinlaista identiteettiä sen perusteella mitä oikeasti olen. Ja lakata vertaamasta itseäni kansalliseen keskivertoon. Joo. Ehkä olen laiska, mutta onneksi olen myös vaatimaton. Saattaa olla etten ymmärrä verotusta, enkä edelleenkään osaa kertotaulua ulkoa, mutta osaan monia muita asioita, kuten piirtää, maalata, lukea ja siivota. Osaan myös korjata asioita, nähdä ihmisten hyvät puolet ja joskus saatan saada ihmiset paremmalle tuulelle. Saamattomuuskin on oikeastaan vain rauhallisuutta. Luulen että olen ollut puu edellisessä elämässä. Tästä aasinsiltaa pitkin saankin suositella kaikkia lukemaan Peter Wohllebenin "Puiden salattu elämä"-kirjan. Joo. Olen tosiaan kova lukemaan. Onhan sekin arvostettava piirre ihmisessä? Vai onko se vain pakenemista?

Tästä lähtien aion kuitenkin olla itselleni armollisempi. Sanokoot muut mitä sanovat. Minulla on ollut omat ristini ja teen parhaani niiden kanssa. Hyväksyn negatiiviset ajatukseni ja pyrin ne huomaamaan ennen kuin niistä kasvaa isoja emootioita. Ehkä silloin pystyn jakamaan tätä taitoa muillekin ja tekemään maailmasta paremman paikan lapsilleni ja läheisille. Ei kaikkien tarvitse olla kaikkea, riittää että on oma itsensä.

T. Emo