Sanoin mutsille, että ota se pää pois perseestä. Nice. Kuka sanoo masentuneelle eläkeläiselle noin? Katkeroitunut ainoa lapsi? No alkoi ärsyttää. Muistaakseni joskus olen maininnut että seuraava, joka kehtaa sanoa, että mä oon niin vahva ja blaa blaa blaa, saa kuulla kunniansa. Siinä se oli. Aivot hyppäs liskomoodiin alta sekunnin. En ehtinyt laskea kymmeneen. Rakas äitini aloitti jotenkin näin: Mä olen miettinyt sua monena yönä. Sulla on helppoa kun sulla on tota tukiverkkoa.... PRIIIIIIIII... Liskoaivot. Ja ihan jonkin verran patoutunutta raivoa. Muistin sanoa myös siitä että olin itse lapsena melkein joka viikonloppu jossain mummolassa tai muualla (olisi pitänyt myös mainita "paitsi silloin kun olin mukana ryyppyreissuilla ja yöllisillä liftausreissuilla" mikä on ehkä vielä asteen pahempi). Argh.
Vähän alkaa olla voimat vähissä jo tämän nykyisenkin elämän kanssa. Lapset. Sitä saa aina miettiä, että oonkohan mä ihan sekaisin enkä vaan ole sopiva tähän hommaan. En kuitenkaan ole se ainoa mikä noihin on päässyt vaikuttamaan. Onhan lapsilla isäkin. Ja muutama isoäiti ja melko lailla etäinen isoisä. Paitsi pienemmillä on yksi vähän vähemmän etäinen isoisä. Ihana ex-appiukko, mitä on kyllä ikävä. Pienemmät ei kyllä vielä saa oloa tuntemaan ihan epäonnistuneeksi.. Kyllä nekin ehtii sitten napsahtaa ihan mahdottomiksi teini-ikäisinä. Eikö? Onkohan tämä nyt tätä teinien vanhempana oloa? Tunteeko useampikin teinin vanhempi tällaista tajutonta turhautumista? Etenkin me jotka ollaan ihan yksin näitten kanssa. Täytyy etsiä jotain vertaistukea. En mä voi olla ainoa.
T.Emo
P.S. Joo. Se PMS. Se PMS... Tästä lähin yritän välttää ihmisten kanssa puhumista puolivälissä kuukautta...
