Vihaviestit

Asiasta kukkaruukkuun. Olen tässä kuukauden (tahi ehkä kauemmin) miettinyt sitä kuinkapaljon ihmiset joskus vituttavat. Suunnittelin kirjoittavani kaikille vihan kohteille kirjeet. Sitten ajattelin että senhän voi tehdä tähän blogiin. ..

Ja nyt te jotka pelkäätte olevanne vihan kohteitani...

Pidättäkää hengitystä...

Osa yksi on jo valmis. Ja jää julkaisemattomiin kirjoituksiin :) :)

Voisin kirjoittaa osan kaksi.

Kolme, neljä ja viisi...

Mutta ei. Buddha sisällä huutaa (hiljaa, sillein ystävällisesti ja oikeestaan kuiskaten) ettei viha tee muuta kuin lisää vihaa. "Jos ei ole mitään kaunista sanottavaa, niin älä sano mitään". Kuka on ollut viisas ja sanonut näin? Joku sanoi myös "Jos se ei auta ketään, niin sitä ei myöskään tule sanoa". Enkä usko että auttaa. Saatan hetken aikaa olla tyytyväinen ja vapautunut, mutta mä voin olla sitä muutenkin.

Siitä se ihastuminenkin varmaan tuli. Voin ja saan tuntea asioita. Ei silti tartte olla ääliö. Ja sitten vaan päästää irti. Hups. Sinne meni.

Ja jos joku näistä perkeleistä keksii alkaa ärsyttämään lisää, niin aina on mahdollisuus kertoa mihin kohtaan kolahti. Eikä se IKINÄ oo niiden syy.

Jos en osaa arvostaa itseäni, niin sopimuksien pettäminen jättää kitumaan.
Jos en osaa rakastaa itseäni, niin hylkääminen ja yksinäisyys tuntuu ikuisuudelta.
Jos en osaa antaa anteeksi, niin en pysty antamaan anteeksi itsellenikään.

Tärkeintä on vissiin huomata se että on itse vastuussa tunteistaan. Niistä perkeleistäkin. Ja perkeleellä tarkoitan nyt Vihaa ja Inhoa ja Surua ja muita, mitkä olis mukavampi sulloa säkkiin ja heittää sen tyypin parvekkeelle, joka teki silloin kerran inhasti.

Yritän nyt syleillä vihaa ja kysellä että mihin se on menossa. Sitten palaan taas ihastumisen tunteen pariin ja vietän sen kanssa hetken.

(Kunnes ihastuminen muuttuu pakokauhuksi ja sitten kyselen että mitäs Sä täällä teet!!?)

T. Emo

Jano

Mä olen ihastunut. Poika on varmaan kaksikymmentä ja aivan ihana. Jotenkin hauska näin tosiaikuisena ihastua kaupan kassaan. Poika on siis "lähikaupassa" töissä. En ole varmasti ikinä tavannut yhtä intensiivisesti läsnäolevaa ihmistä. Tai mistä hitosta tiedän onko tuo läsnä ja johtuuko tunne vaan jostain itsessäni. Kiva tunne se on. Vanhin tytär sanoi ettei pidä pojasta, kun tuntuu että aina joutuu sen kassalle. Hymyillen tämän kertoi, niin oletan etten ole ainoa johon poika tekee vaikutuksen.

Hän katsoo silmiin ja hymyilee. Ei niin että hampaat loistaa vaan niin että sinulle tulee sellainen olo että unohdit pukeutua lähtiessäsi kauppaan. Jokaiselle ihmiselle hän sanoo "hei" ja "hyvää päivänjatkoa" ja vaikka kuulit sen jonossa kymmenen kertaa, sinusta tuntuu erityiseltä. En ehkä kestä. Pojan silmissä on jotain niin loistavaa, että katse porautuu sieluun asti. Tiedätkö? Se tunne että kaikki epävarmuutesi, pelkosi, halusi ja toiveesi ovat ihan levällään... Ja välttelet katsetta punastuen, koska pelkäät että nyt kaikki näkee ne.

Mä haluan kanssa. Mä haluan tuollaisen mojon. Mistä se tulee? Voiko sitä kehittää? Miksi joillain on sitä ja jotkut häviävät olemuksellaan harmaaseen massaan? Onko se tuoksu? Onko se ulkonäkö? Onko olemassa näkymätön aura vai selittääkö tiede tämän?

Nyt olo on kuin janoisella saharassa. Ja se on hyvä. Tuntuu elävältä. Tuntuu että sydän räjähti.

Lisää tällaista.

T. Emo

P.S. Haluaisin laittaa kauniin auringonlaskukuvan mökkiviikonlopulta... mutta en voi. Perkele