Selkounia

Terve taas

Ajattelin tällä kertaa avautua selkounista, joita olen aktiivisen apaattisesti muutaman kymmenen vuotta harjoittanut. Niitä tosiaan täytyy muistaa nähdä, tai unet ovat vain tavanomaisen sekopäisiä.

Selkounet ovat siis unia joissa tiedät uneksivasi. Lucid dreaming kansainvälisesti. Ensimmäisen selkouneni näin joskus alle kouluikäisenä. Se alkoi tyypillisenä painajaisena, missä peikot laittoivat minut ja kaksi muuta (nuori nainen ja nuori mies) saunaan kypsymään. Saunassa oli ruskeanharmaita ihmisen osia ja pää, joka kertoi että näin liha pysyy tuoreena (en oikeasti muista mitä sen kanssa jubailin, mutta liha oli tuoretta, kun kerta irtonaiset kädet liikkuivat ja tämä pää puhui). Olin luonnollisesti melko kauhuissani ja suunnittelin pakoa tämän pariskunnan kanssa.

 Jotenkin päästiin saunavankilasta karkuun ja juoksimme aamuisessa metsässä peikkoarmeijaa karkuun. Valitettavasti nämä saavuttivat meitä vääjäämättä. Siinä paniikissa pinkoessani tajusin että hei! Tämähän on unta. Mietin että mitä voin tehdä pelastautuakseni ja hiukan yksinkertainen lapsi kun olin, en keksinyt muuta kuin että pitää avata silmät. En kuitenkaan raaskinut jättää poikaa ja tyttöä (nykyään voin sanoa poika ja tyttö. Unen aikana olimme jostain syystä samankokoisia, mutta jokin minussa sanoi että tässä on kaksi aikuista) peikkojen armoille, joten esitin ideani heillekin. Pidimme käsistä kiinni ja yritimme herätä.

Seuraavaksi huomaan olevani kotipihani metsikössä, pinkin (toiselta puolelta sinisen. Hassua mitä yksityiskohtia voi muistaakin..tai kuvitella muistavansa) peittoni päällä. Nämä kaksi kaveria ovat siinä myös ja neuvon heitä avaamaan silmät vielä kerran, koska tämä on minun kotini ja he ovat varmasti vielä unessa. On aivan pimeää, mutta näen äitini lähtevän pyörällä töihin. Yritän huutaa äidille, mutta hän ei kuule. Sitten tajuan, että minäkin uneksin vielä, koska äidillä ei ole minua mukana. Ei hän voi jättää minua kotiin kun lähtee töihin. Minut pitää viedä päiväkotiin (tai perhepäivähoitajalle. En muista mitä aikaa tämä oli). Siinähän ei ole mitään outoa, että makaa lumikasassa pelkällä pyjamalla.

Tuosta unesta lähtien olen tienyt että unissa voi tehdä mahtavia asioita, mutta varsinaiseen selkouneksimiseen tutustuin vasta mummolle muutettuani. Koska olin kamalan ahkera koulunkävijä, istuin usein kirjastossa. En opiskelemassa vaan lintsasin.. Kirjasto oli ainoa paikka missä sai rauhassa hengailla. Pian olin kuitenkin lukenut kaikki sarjakuvat, mutta onnekseni sarjakuvahylly sattui olemaan scifi/fantasia/rajatieto-hyllyn lähettyvillä. Sieltä bongasin kirjan "kotkan lahja". Olin sattuimoisin ennen muuttoani nähnyt unen kotkasta, joka opetti minut lentämään ja antoi minulle hopeisen amuletin. Kirja tarttui tämän takia käteeni. Selailin sitä aikani ja melkein laitoin poiskin, kun tekstiä oli aivan liikaa ja kotkista ei puhettakaan.

 Mikä hiton yaqui-samaani. Voi hitto mitä juttuja. Castanedasta tuli sitten kuitenkin pikkuhiljaa suosikkini. Näistä innostuneena luin lohjan kirjaston kaikki samanismia ja noituutta käsittelevät kirjat ja suunnittelin lähteväni Siperiaan. Koska olen kuitenkin melko lailla rationaalinen (tai ihan vaan jahkaileva ihminen) en Siperiaan asti päätynyt. "Tosiaikuisena", ei oikein jaksanut uskoa mihinkään, kun kvanttifysiikkakin tuntui olevan täyttä liibalaabaa (lähinnä kai siksi kun on niin helvetin vaikeaselkoista).Yritin siis välissä olla normaalikin, mutta jos ei ole niin ei ole. Tosin mindfulnessia harjoittava, selkounennäkijä-terapeutti on tulevaisuuden normaali. Sanokaa minun sanoneen.

Hassu sattuma on että mindfulnessiin hurahdettuani, selkounet alkoivat taas uudestaan. Ja melko luonnollista tuo lienee. Jos olet tietoinen hereillä, niin miksi et olisi sitä myös nukkuessasi. Uskomatonta miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pieni lapsen mieli (monet lapset näkevät luonnostaan selkounia) on lähempänä tietoista budhalaista mieltä kuin "tosiaikuisen" ja ehkä se onni löytyy sieltä.

Pisimmälle selkounessa menin kun innostuin Charlie Morleyn kirjan (Lucid dreaming-beginners guide to becomming concious in your dream's) luettuani meditoimaan unessani. Selkouni oli muuten niin tylsä ja lentely jo väsyttävää, että muistin tämän heebon kehoittaneen meditoimaan unessa. Olisi kuulemma järisyttävä kokemus. Tämäkin alkoi melko tylsästi, että tässä mä nyt meditoin..laalalaalaa, mutta sitten katsoin käsiäni ja jalkojani ja yhtäkkiä katsoin itseäni edelleenkin tietoisena siitä että uneksin. Tämä hetki muutti jotain itseni hyväksymisessä. En tiedä mihin suuntaan, mutta vieläkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen minä. En täydellinen, mutta silti täydellisen epätäydellinen minä. Ja tästä tulee mieleen hyvä meemi, minkä pinterestissä näin "You know too much psychology when you can't get mad because you understand everyone's reason for doing everything"

Ding. Tulipas pitkä teksti unista. Nyt on sellainen vaihe elämässä, että on kiva kun edes johonkin pystyy vaikuttamaan. En vielä unen tapahtumiin (harjoitus on ollut laiskaa), mutta siihen miten asennoidun niihin. Viime yönä tipuin veteen ja panikoituani hetken, tajusin uneksivani, vajosin rauhallisesti pohjaan ja heräsin. Kai se herääminen odottaa valvemaailmassakin :)

T. "SemisekoEmo"

Itsemyötätunto

Hei taas pitkästä aikaa.

 Aina niin toimivassa bullet journalissa on ollut jo viikon parin verran *kirjoita blogia. Ja kas kun se on merkillä ">" siirtynyt aina vain eteenpäin. Niin ovat myös lukuisat "soita sinne, soita tänne, kysy apua"-merkinnät siirtyneet.

 Päänsisällä on myös luonnollisesti kaikunut ääni, joka kertoo minun olevan tyhmä, laiska ja saamaton. Viime vuonna laitoin kirjastosta varaukseen kirjan "Itsemyötätunto-luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi", ja eilen perjantaina sain sen vihdoin haettua. Kirjaa olen nyt lukenut kolmasosan ja jauhanut samoja asioita, mitä lukemattomista muista itseapuoppaista tiedän jo. Ole läsnä, huomaa että muutkin kärsivät ja tuntevat olonsa ulkopuoliseksi ja parisuhteen ongelmat johtuvat lapsuuden hylkäämiskokemuksista joita käyt aina vaan läpi. Kyllä. Isäkompleksi on kirjoittajallakin :)

Uusi asia oli kirjailijan (Kristin Neff) huomio siitä, että vaikka tunnen olevani vastuussa tunteistani ja käytöksestä (ja jatkuvalla syötöllä itseäni tästä muistutan), olenkin monien sattumien summasta juuri tällainen, enkä voi sille mitään. Jos on ollut lasinen lapsuus ja huono tuuri asuinpaikan ja lukuisten muiden muuttujien suhteen, niin tunteet ja käytös ovat seuraus siitä. Ei mitään muuta. Tähän pätee sananlasku "Jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia". Se helpotti. Toimin parhaalla tietämälläni tavalla, tässä kaaottisessa elämäntilanteessa, enkä voisi tehdä toisin. Syitä on lukemattomia, alkaen varmasti äidin raskaudenaikaisesta tupakoinnista, päättyen lamasuomen säästökampanjaan herkkinä kouluvuosina (joista parhaiten muistan rehtorin iloisen ilmoituksen että "me saamme astiat ja frenet-opetuksen, mikä käsitti epäpätevän opettajan ja itsenäistä opiskelua haluamansa asrvosanan mukaan--tunnille ilmaantuminen niin saat vitosen, kirjoitat esseen, saat kutosen jne.). Näin ollen tilanne missä olen ja mitä teen on juuri se mitä voi olla. Turha syyttää itseään.

Entinen anoppikaan ei saanut minua aivan tolaltani kysymällä, että mites työt. Ja kun totuudenmukaisesti vastasin että huonosti, niin silmien pyörittely ja tokaisu että kyllähän sitä töitä pitää tehdä jos jollain haluaa elää, ei saanut aikaiseksi sitä kamalaa syyllisyyden tunnetta. Nyt ajattelin, että teen parhaani niillä korteilla mitä on ja ymmärrän ex-anopin käytöksen olevan sitä samaa. On parempi nostaa itsensä yläpuolelle edes kovalla työnteolla, kuin kohdata itsensä sellaisena kuin on. Ja sekin on vain ihmisen (kaikkien meidän!) luonto. Haluamme ajatella olevamme keskivertoa parempia. Missä kaikessa sitä haluamme olla, riippuu kulttuurista missä elämme. Amerikkalaiset ajattelevat olevansa itsenäisempiä, omatoimisempia, omaperäisempiä ja johtajaluonteisimpia, kun taas aasialaiset ajattelevat olevansa keskivertoa yhteistyökykyisempiä, uhrautuvampia, kunnioittavampia ja vaatimattomampia :) (lainaus ko. kirjasta).

Voisin kuvitella, että Suomalaisen suurin omanarvontuntoa nostava asia olisi työ...Itseasiassa olen melko varma tästä. Koko kansa kilpailee siitä, että kenelle tulee ensin burn out ja sittenkin mennään läpi harmaan kiven. Ja auta armias jos joku uskaltaa väittää että täällä töitä tehdään tehottomasti. Eihän se voi pitää paikkansa, kun puolella työikäisestä väestöstä on diagnoosina työstressiin liittyvä masennus. Ja minuakin masentaa. En ole päässyt tähän joukkoon, joka voi kehua kuinka pitkä työpäivä tulikaan taas tehtyä, ja kuinka kamala kiire oli. Flunssakin oli, mutta pakko oli mennä töihin, kun eihän sitä kukaan muu olisi voinut tehdä... Ja tämä ihan oikeasti masentaa. Kulttuuri-identiteettini on rakentunut yh-äidin perinnön varaan, että voi helvetti kun taas täytyy mennä töihin ja yksin kaikki kestää. Sairaslomallakaan en ole ollut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Voisinkohan rakentaa jonkinlaista identiteettiä sen perusteella mitä oikeasti olen. Ja lakata vertaamasta itseäni kansalliseen keskivertoon. Joo. Ehkä olen laiska, mutta onneksi olen myös vaatimaton. Saattaa olla etten ymmärrä verotusta, enkä edelleenkään osaa kertotaulua ulkoa, mutta osaan monia muita asioita, kuten piirtää, maalata, lukea ja siivota. Osaan myös korjata asioita, nähdä ihmisten hyvät puolet ja joskus saatan saada ihmiset paremmalle tuulelle. Saamattomuuskin on oikeastaan vain rauhallisuutta. Luulen että olen ollut puu edellisessä elämässä. Tästä aasinsiltaa pitkin saankin suositella kaikkia lukemaan Peter Wohllebenin "Puiden salattu elämä"-kirjan. Joo. Olen tosiaan kova lukemaan. Onhan sekin arvostettava piirre ihmisessä? Vai onko se vain pakenemista?

Tästä lähtien aion kuitenkin olla itselleni armollisempi. Sanokoot muut mitä sanovat. Minulla on ollut omat ristini ja teen parhaani niiden kanssa. Hyväksyn negatiiviset ajatukseni ja pyrin ne huomaamaan ennen kuin niistä kasvaa isoja emootioita. Ehkä silloin pystyn jakamaan tätä taitoa muillekin ja tekemään maailmasta paremman paikan lapsilleni ja läheisille. Ei kaikkien tarvitse olla kaikkea, riittää että on oma itsensä.

T. Emo

Uusi Vuosi uudet ahdistukset

Onko ihmisellä oikeus olla antamatta uudenvuoden lupauksia? Voisin luvata olevani parempi ihminen tänä vuonna, mutta enpä taida. Jos sokerilakon seurauksena, syön omaksikin yllätykseksi ÄLYTTÖMÄN kasan karkkia, niin vuoden päätteeksi olisin vain entistä mulkumpi. Piste.

Jos tekisin uudenvuodenlupauksen (mitä en tee!), lupaisin heittää elämäni ranttaliksi, murehtia liikaa ja tuhlata holtittomasti. Lasten lupaukset saivat kyllä hyvälle mielelle. Tytöistä isoin lupasi käyttäytyä hyvin, toinen sanoi kuuntelevansa äitiä ja kolmas ilmoitti kiusaavansa. Eli muutosta ei taida tulla tähänkään vuoteen :)

Luen juuri opusta, joka kertoo lasten vieraannuttamisesta. Eromyrkky on kirjan nimi. Säikähdin, että olenko minä vieraannuttaja, sitten säikähdin, että mitä jos ex-mies on vieraannuttaja.. sitten tajusin että ei kumpikaan olla. Ihana tajuta, kuinka hyvä tuuri on käynyt ex-miehen suhteen. Vaikka meidän suhteemme ei toiminut, on omien lasten hyvinvointi kuitenkin hänelle tärkeä. Emme puhu lasten kuullen pahaa toisesta, olemme joustavia ja pystymme puhumaan avoimesti lasten asioista. Pahemminkin voisi olla. Mistä lähtee ihmisten halu kiusata toista ja tehdä toisten elämästä helvettiä? Miksi suhteessa ollessa ei pysty yhtälaiseen joustavuuteen ja kohteliaisuuteen? Miksi jotkut kostavat exälleen lasten kautta? Kirjassa oli hyvä kohta missä sanottiin, että haukkuessasi exää, haukut samalla lastasi. Voitaisiinko pitää tämä mielessä ja olla kohteliaita toisillemme? Ja jutella siitä kusipäästä luotettavien ystäviemme seurassa.

Joulu oli muuten mielenkiintoinen. Kiitos pojan flunssan. Lahjoja oli sopivasti ja tappelua ihan minimaalisesti. Sain yhden lapsen sijoitettua serkun hellään huomaan ja kaksi pienempää oli isällään. Uutena vuotena oli taas uusi kokoonpano. Poika mummolaan ja hässäkät kotiin. Ja jälleen yksi virstanpylväs ylitetty. Vanhin tytär oppi räjäyttämisen ilon ja keskimmäinen sen ettei maailmanloppu tulekaan. Pienin meinasi syödä tähtisadetikun... Kyllä tää tästä lähtee.

Tänään voi olla hyvä päivä. Arki lähti epäilyttävän hyvin lasten osalta liikkeelle. Kaikki ajoissa ylhäällä, eikä viime- ja toissaviikon vatsataudista tietoakaan. Mutta hei. Pessimisti ei pety. Katastrofi odottaa nurkan takana.

T. Emo

P.S. Voiko kirjoja lukemalla toipua ahdistuksesta ja masennuksesta?