Kirjeet

Tän oon kirjoittanut joitain kuukausia sitten. Ajattelin nyt sen julkaista, koska täähän kertoo joulusta :D Mulla on ristiriitainen suhde jouluun. Vihaan sitä kaupallista hypetystä ja täydellisyyden odotusta, mutta sitten kun jouluaatto koittaa, niin mieli rauhoittuu. Tänä jouluna siinä auttoi flunssa. Oonkin tutustunut youtuben ihmeelliseen maailmaan ja televisiotarjontaan! Varmaan vuoden ruutuaika tuli täyteen parissa päivässä. Joka päivä oon haaveillut että jaksaisin kirjoittaa blogia, mutta ei. Siinä on joku iso este. Se tuntuu niskassa. Olen taas opiskellut ja lukenut hävyttömän määrän kirjoja ja katsonut niitä saatanan youtube-videoita! Mutta päästän tämän kirjoituksen vapaaksi ja katson sitten oliko sopivasti vai liikaa:


Kirje äidille 14 vuotiaalta itseltä

Mua pelottaa. Mun sisällä on myrsky ja teen kaikkea typerää. Mä en osaa koulussa mitään ja mua kiusataan. Sen takia lintsaan joka ikinen päivä ja menen vaan kuvistunneille. Siellä mä saan olla rauhassa ja joskus joku jopa katsoo ihaillen. Mulla ei oo ollenkaan kavereita. Miks me muutettiin tänne? Sun miesystävä hakkas sut ja sit jouduttiin "evakkoon". Se oli tavallaan jännää vai oonko mä vaan tottunut siihen? Pyörit sen saman äijän kanssa vielä vaikka oltiin jo muutettu omaan kämppään. Mä sain kissan, mut en mä osaa siitäkään pitää huolta. Mua ahdistaa ihmiset. Mä pelkään mennä juttelee kellekkään, mut silloin kun olin saanut sulta pari lasia mustaherukkaviiniä, niin olin ihan erilainen. Mun piti kattoo serkkua, mut se hävis ja kävin sitä ettimässä. Olin tosi hauska ja oli helppo puhua muille. 

Joulu ahdistaa sua ja mua ei huvita olla himassa. Pyörin helsingissä ja juon kiljua, koska siellä mä voin olla oma itseni. Muut on samanlaisia ku minä. Yhteiskunnan pohjasakkaa, mut asenteella. Mä tulin jouluks kotiin kuitenkin, koska en halunut että sä oot huolissas ja onhan se perhejuhla. Ajattelin että mentäis Mammalle, niin ku aina. Sä huusit mulle ja sanoit että tapat mun kissan. Mä pelästyin ja suutuin minäkin. Sanoin että lähden helvettiin. Sä pelotit mua. Niinku aina. Mä olin kiltti tyttö, koska pelkäsin sua, mutta ikinä mulla ei ollut tilaa olla oma itseni. Otin kissan reppuun, kun en keksinyt muutakaan ja lähdin. Toivoin etten enää ikinä näe sua.
Pelkäsin. Menin Helsinkiin pummilla niinku aina (kiitos muuten kun maksoit kaikki mun sakot... Melkein tuhannen markan). En tienny miten selviän, mutta monia ihmeellisiä asioita tapahtui. Oli epätodellista olla Lepakossa kissa repussa. Tutut ja tuntemattomat sääli mua ja mun kissaa ja mä yritin olla hauska. Pääsin ystävän luo yöksi ja kissakin sai ruokaa ja kehittelin seuraavaks päiväks suunnitelman. Se oli kai jouluaatto tai aatonaatto. Pummisin rahat ja lähtisin Mammalle.

Lähdin seuraavana aamuna hiipien (salaa oli kaveri mut kotiinsa ottanut) takasin keskustaan ja tapasin pojan, jonka olin aiemminkin tavannut. Tää ei ollu mikään punkkarinretku. Omituinen silmälasipäinen poika. Mä en edes muista sen nimeä... Se oli kiva. Ei mun tasoa (mun tasoa oli ne "ei-niin-kivat" pojat. Semmoset jotka dokaa ja lyö). Se auttoi mua pummimaan rahat ja etsimään oikeen bussin. Mä olin niin ihmeissäni siitä miten ihmiset auttoi ilman että ne sai itse siitä mitään.

Bussiin menin hiton väsyneenä. Ekaa kertaa olin menossa bussilla Lohjalle ja mietin vaan että miten tästä selviän. Kissa repussa, enkä tiedä edes että missä jään pois ja mihin menen. Ja kolmas "joulunihme" tapahtui. Kaikista busseista ja mahdollisuuksista, mä menin just siihen bussiin missä oli serkut! Vittu mä olin helpottunut. 

Tuntui ku olis päässyt vihdoin lepäämään kun Mammalle menin. Mä hengähdin, vaikka kukaan ei meinannu mua tunnistaa kaljuineni ja kajaaleissa... Ja sit vittu sä olit siellä. Mä olin vissiin käyny serkkujen kanssa jossain ja ku tulin takasin niin sä olit keittiössä. Olit humalassa ja aloit huutaa mulle ja heittelit mua pitkin Mamman keittiötä. Mä itkin. Sit Serkku, sun kummilapses muuten, tuli väliin ja sanoi että painu ämmä vittuun! Se pelasti mut. Ja sä lähdit. Jouluna liftaamaan jonnekin ja mua ei kiinnostanu vaikka kuolisit. 

T.Tyttäresi


Kirje äidille 37-vuotiaalta itseltä

Saat anteeksi. 

Et oo mikään mallimummo, ainakaan mun tyttärille. Ne saa itse miettiä haluavatko antaa sulle anteeksi. Mä yritän senkin antaa sulle anteeksi. Vaikka vituttaa.

Saat anteeksi kaiken sen mitä tapahtui mun lapsuudessa. Mä ymmärrän että teit kaiken niillä korteilla mitä sulla on. Joku sanoi joskus että "ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu". Sussa oli kuitenkin tosi paljon hyvää. Mä rakastan sitä kuinka rehellinen olit. Et sievistellyt ja kerroit asiat niinku ne on. Mä sain nukkua pitkään sun vieressä ja muistan aina niitä iltaisia keskusteluja. Ne oli ihan parasta. Ja kaiken sä teit yksinhuoltajana. Aina oli ruokaa ja vaatteita ja leluja. Sä puolustit mua jos pihalla tuli riitaa ja yritit hoitaa kaiken just niinku kuuluukin. Annoit iltapusun ja järkkäsit synttäreitä. Veit mua kaikkialle ja toit poron lapista.

Tosi moni juttu meni ihan pieleen, mut kyl mä uskon että sä rakastit mua. Sen verran ku pystyit. Sä et ikinä oppinut rakastamaan itseäsi. Ei voi kauhalla vaatia.

T. Tyttäresi