Vähän on ollut hermot kireellä kaikkien defenssien kanssa ja huonosti nukuttujen öiden. Kissat on ihania ja tuo paljon iloa päivään, mutta ne vois olla vähän hiljasempia yöaikaan. Oman lisänsä tuo lasten, lähinnä sen isoimman, meluaminen keskellä yötä. Tämä elämä vaatii paljon meditaatiota ja paljon ystäviä...siis ei määrällisesti vaan laadullisesti. Anteeksi ystävät, kun joudutte tämän loputonta puhetulvaa kuuntelemaan...
Aloitin meditoinnin melko nuorena, eikä se ollut varsinaista meditointia, vaan yhden parhaan ystävän ihan paras äiti, joka antoi rentoutuskasetin. Juu. Kyllä mä olen vanha. C-kasetti, joka piti vielä kääntää kesken parhaan rentoutuksen. Siinä visualisoitiin ranta? Vai metsä? Vai molemmat? Ja siellä sitten hengattiin ja kuunneltiin laineiden liplatusta ja linnun laulua. Ja mä ihan oikeesti teininä tätä kuuntelin. En nyt siitä hullua hurskaammaksi tullut, mutta se vissiin madalsi kynnystä aloittaa kahdeksan viikon mindfulness-harjoittelu. Joillekin aloittaminen saattaa olla työn ja tuskan takana, koska tuntuuhan se nyt helvetin tyhmältä maata lattialla ja keskittyä varpaisiin ja niiden mahdollisiin tuntemuksiin ("jos et tunne mitään, tunnet 'ei tuntemusta'..just).
Joka tapauksessa sinnikkäästi meditoin joka päivä kaksi kertaa. Kehomeditaation ja istumameditaation (laitan linkit jos osaan). Neljän viikon kohdilla (viikossa sai pitää yhden välipäivän) päässä kirjaimellisesti napsahti. Tunsin kun aivot asettautuivat uuteen järjestykseen. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta se tunne oli omituinen. Pystyi katsomaan maailmaa, jotenkin vähemmän automaattiohjauksella ja kaikki oli kuitenkin ihan samanlaista. Se alkuhuuma oli varmasti hiukan rasittava, kun paasasin muille tästä oivalluksesta...
Paasaan edelleenkin. En tiedä missä lie olisin ilman sitä että pystyn katsomaan asioita "ulkopuolelta". Jopa omaa toimintaa. On hienoa huomata, kuinka sitä on tunteineen ja ajatuksineen vieläkin sen pienen pelokkaan tytön asemassa. Sen tytön jonka äiti ilmoitti myyvänsä arabiaan sheikeille kymmenestä kamelista tai vievänsä lastenkotiin, jos hän ei käyttäydy... Kyllähän sitä...aina murrosikään saakka jaksoi pelätä.
No nyt perheessä on murrosikäinen joka on iloisesti helvetin vihainen nuori mies. Pikkusisko seuraa järkyttävää vauhtia perässä (tytöt kun kehittyvät aiemmin)... Ja äiti on... Ehkä hiukan hukassa näiden kanssa... Ja silti iloinen, että ovat kotona huutamassa ja osoittamassa mieltään. Kiitos lapset kun olette olemassa. Elämä tuntuu välillä niin harmaalta, mutta tuotte siihen paljon väriä ja rakkautta. Sitä tarvitaan eniten näinä hetkinä, kun käydään toistemme hermoille.💕
T. Emo
P.S. Tämä ei kantaudu lasten korviin, koska otin niiltä penteleiltä netin pois
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti