Jano

Mä olen ihastunut. Poika on varmaan kaksikymmentä ja aivan ihana. Jotenkin hauska näin tosiaikuisena ihastua kaupan kassaan. Poika on siis "lähikaupassa" töissä. En ole varmasti ikinä tavannut yhtä intensiivisesti läsnäolevaa ihmistä. Tai mistä hitosta tiedän onko tuo läsnä ja johtuuko tunne vaan jostain itsessäni. Kiva tunne se on. Vanhin tytär sanoi ettei pidä pojasta, kun tuntuu että aina joutuu sen kassalle. Hymyillen tämän kertoi, niin oletan etten ole ainoa johon poika tekee vaikutuksen.

Hän katsoo silmiin ja hymyilee. Ei niin että hampaat loistaa vaan niin että sinulle tulee sellainen olo että unohdit pukeutua lähtiessäsi kauppaan. Jokaiselle ihmiselle hän sanoo "hei" ja "hyvää päivänjatkoa" ja vaikka kuulit sen jonossa kymmenen kertaa, sinusta tuntuu erityiseltä. En ehkä kestä. Pojan silmissä on jotain niin loistavaa, että katse porautuu sieluun asti. Tiedätkö? Se tunne että kaikki epävarmuutesi, pelkosi, halusi ja toiveesi ovat ihan levällään... Ja välttelet katsetta punastuen, koska pelkäät että nyt kaikki näkee ne.

Mä haluan kanssa. Mä haluan tuollaisen mojon. Mistä se tulee? Voiko sitä kehittää? Miksi joillain on sitä ja jotkut häviävät olemuksellaan harmaaseen massaan? Onko se tuoksu? Onko se ulkonäkö? Onko olemassa näkymätön aura vai selittääkö tiede tämän?

Nyt olo on kuin janoisella saharassa. Ja se on hyvä. Tuntuu elävältä. Tuntuu että sydän räjähti.

Lisää tällaista.

T. Emo

P.S. Haluaisin laittaa kauniin auringonlaskukuvan mökkiviikonlopulta... mutta en voi. Perkele