Yrittämisestä

Yritän nyt avata vähän sitä miksi halusin/lähdin yrittäjäksi. Jokuhan saattaa nimen perusteella ajatella tämän olevan yrittäjyysblogi :) Jos et jaksa lukea koko sepustusta niin skippaa loppulauseeseen

Aloitetaanko aivan alusta? Siitä pienestä tytöstä, joka ei sopeutunut kouluun vaan istui mieluiten pultetin alla ja ihmetteli, että miten silmät huijaavat välimatkoja kun vähän katsoo kieroon. Ensimmäisen ja toisen luokan opettaja oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt odottaa vielä vuosi aloittaakseni koulu. Kiitos, olen samaa mieltä! Hattumaista syntyä marraskuussa. Psykologi oli kuitenkin sitä mieltä, että olen ihan valmis kouluun. Lukemaan opin vasta toisella luokalla. Vihasin kirjoja. Vihasin lukemista. Vihasin opettajia. En edes muista kuinka monta kertaa istuin käytävässä, kun en osanut käyttäytyä.

 Tämä taisi loppua siihen, kun jälki-istuntoa suorittaessani huomasin, että opettajakin on vain ihminen. Hän unohti määränneensä tämän hyvin kyseenalaisen rangaistuksen ja siellä sitten odottelimme... Luokan häiriköt..peräti kaksi kappaletta (nykystandardien mukaan joko mallioppilaita tai sitten vähintään ADHD-diagnoosi). Puoli tuntia on pitkä aika seitsemän vuotiaalle.. Edelleenkin olen loistava odottamaan. Kiva että ala-asteelta oppi jotain, kun ei kertotaulua saanut päntättyä. Nyt kun ajattelen niin ehkä oma käytökseni ei muuttunut (ainakaan heti) vaan ehkä opettaja tunsi jonkinlaisen piston sydämessään, eikä enää kehdannut poistaa luokasta..?

Pidin myös tappelemisesta ja toisten pelottelusta. En pienempien (taisin olla toisiksi pienin luokassa) mutta luokan ranttalipojille murisemisesta. Oli jotenkin erimukavaa saada iso poika itkemään (useimmiten minulle taidettiin nauraa). Enää en pidä ihmisten itkettämisestä. En ainakaan niin että aiheutan kyyneleet sanomalla jotain typerää/inhottavaa/ilkeää. Tunteita, niitä surullisiakin on hyvä kaikkien ilmaista. Saa itkeä!

Yläasteella ajauduin "pahojen tyttöjen" seuraan ja hetken oli kiva leikkiä kovista. Onneksi näillä oli murrosikäisille kiero valtapeli menossa ja päädyin itse kiusatuksi. Se oli itsemurhaan ajavaa siihen aikaan (elämä ei kotona muutenkaan ollut ruusuilla tanssimista), mutta ihan hemmetin hieno juttu! Ilman sitä eristämistä olisi saattanut käydä niin että ajattelisin niinkuin muut, pukeutuisin niinkuin muut ja elämä olisi mennyt ohi. Kiusaamisen seurauksena sai olla aika paljon itsensä äärellä ja oppia jotain syvempää. Paras opetus on kuitenkin anteeksiantamisen taito.

Kiinnostuin kovasti lukemisesta ja ihmisten käytöksen tutkimisesta ja asioiden syy-seuraus-suhteista. Kai omalla tavallani yritin luoda mieltä kaaokseen. Aloin vastustaa systeemiä enemmän, mutta valuinkin toiseen "systeemiin". Eli käyttäydyin kuitenkin enemmän ulkoisten asioiden johdattamana kuin oman kutsumuksen, ja luulin olevani kovinkin kapinallinen.

Tämä kapinavaihe pysähtyi vasta ensimmäisen lapseni syntymään. Silloin vasta opin oikeasti ajattelemaan suurempaa hyvää. En kai halunut lapseni ja lasten lasten elävän maailmassa missä vain vahvin pärjää, eikä sekään kovin kummoisesti. Aloin ajattelemaan maailmaa isommasta mittakaavasta, vaikka mielenosoituksissa olikin tullut istuttua (ja huudettua). Miten täällä voi elää vielä kymmenen-kahdenkymmenen...sadan vuoden päästä?

Vaatimaton tavoitteeni on pelastaa maailma, pölykoira kerrallaan. Joskus ajattelin lukevani terapeutiksi. Sitten näin käytännön työtä entisen puolisoni kautta. On hyviäkin terapeutteja. On. Varmasti on. Nämä eivät vain tuntuneet lukeutuvan niihin. Itse olin myös terapiassa istunut (sen hyvän terapeutin kanssa, joka sanoo "niin" ja "jooh, jooh") vain huomatakseni että suurimman avun sain ihmisiltä jotka olivat olleet samassa tilanteessa ja vain olivat. Olivat paikalla, kun tarvitsin ihan konkreettista apua. Vaikkapa joulukuusen :) Tai apuna siivoamisessa, kun en itse jaksanut. Tai istuivat seurana, eikä puhuneet mitään.

 Terapeutti/asiakas-suhde asettaa tietynlaisen hierarkian ihmisten välille. Ajattelin että jos pelkkä läsnäolo voi auttaa ihmisiä, niin miksi en alkaisi "vain" kotiapulaiseksi? Tyyppi joka tulee kotiin ja vähän pyyhkii pölyjä. Keittelee mammalle ja papalle kahvit ja kyselee kuulumisia. Tässä sitä terapiaa parhaimmillaan. Lisäksi saisin toteuttaa Konmari-metodia paikoissa joissa siihen on tarvetta ja kierrättää. Puhua ihmisille läsnäolon tärkeydestä ja siitä kuinka voimme kaikki olla parempia toisillemme ja tälle planeetalle millä asumme.

Nuorempana minulla oli tapana etsiä syitä ihmisen käyttäytymiselle tyyliin tuolle on varmasti käynyt lapsena näin ja tuolla on varmasti vaan joku johto poikki, tolla on neurooseja koska sillä on punanen tukka. Kunnes ymmärsin että ihmisten välisessä kanssa käymisessä pätee kvanttifysiikan lait. Voit mitata vain sitä mitä katsot ja se on aina kiinni sinusta. Eli jos olettamuksena on ihmisten epärehellisyys, niin sen myös saan. Se ei tee siitä paikkansa pitävää asiaa. Faktaa. Mutta siinä se seisoo. Hullua ajatella että voisi oppia ennustamaan miljardien synapsien toimintaa! Omien aivojen ohjelmoinnissa piisaa ihan tarpeeksi, että alkaisi vielä muiden piuhoja sorkkia. Tukena voi aina olla, kunhan osaa olla sitä ensin itselleen.

Näin. Lopputulema on että yrittäjäksi, koska olen sopeutumaton. En sopeudu edes yrittäjäksi, jos se tarkoittaa pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Minä Rakastan nukkumista! Rakastan myös omaa aikaani. En halua olla näin epätyöllistetty, mutta en vain jaksa kehua kuinka kauhean luotettava, ahkera, sosiaalinen ja vastuuntuntoinen olen. Rehellisyydestä nyt puhumattakaan.. Koska se on harhaa. Kaikki kiinni siitä kuka katsoo. Ja eipä tätäkään ihan kaikki sopeutumattomana pidä... Kas kun se oli vain tuon hetken harha.

T.Emo

P.S. Jos ei mitään yritä niin ei mitään tapahdu. Mokailu kunniaan ja oikeus siihen kaikille!!